Peruskallioon pantattu kulttuuriperintö

Tasan vuosi sitten keräsin Eno-Kontiolahden uraanikaivosvaltausalueen ihmisten elämäntarinoita videolle teatteriesitystä varten. Sivutuotteena sain mielenkiintoista materiaalia alueen tavoista ja käytännöistä jotka harvoin päätyvät viralliseen historiankirjoitukseen. Esimerkiksi mikä on paras aika vuodesta munittaa muurahaisia. Tai jos jäät ajautuvat keväällä rannoille röykkyyn, tietää se aikaista hauenkutua. Tai jos haluat pakastaa saunavastat, ne pitää tehdä ennen juhannusta yms.

Into Eternity – ONKALO –dokumentissa pohditaan tulevien sukupolvien suhdetta peruskallioon varastoituun ydinjätteeseen. Yksi peruskysymyksistä dokumentissa on pitääkö siitä tiedottaa vai pitääkö antaa ”mörön” vaipua unholaan. Millä tavalla viesti säilyisi ehjänä eikä sille kävisi niin kuin viestille ”rikkinäinen puhelin”-leikissä?

Ydinenergialaissa velvoite tuleville sukupolville tiedottamisesta lienee ehdoton, niinpä jokaisen seuraavien tuhansien sukupolvien on ajateltu luovan oman arkistointimetodinsa, josta selviää Onkalon sisältö, merkitys ja historia. Mutta mikä on noiden sukupolvien tilanne tulkita viestejämme. Mikä merkitys on tulevaisuuden jääkaudella, entä mahdollisella ekokatastrofilla? Entä jos ei ole enää tietotekniikkaa? Entä luetaanko jättämiämme merkkejä yhtä hyvin kuin nyky-turisti Tutankhamonin haudan hieroglyfejä. Entä tunteeko historia yhtään kirjaa jonka eteen ripustettu kyltti ”älä avaa minua” olisi aiheuttanut toivotun reaktion uteliaassa ihmisrodussa.

Ydinjäte sijoitetaan peruskallioon sadaksi tuhanneksi vuodeksi. Olkiluodon insinöörit ovat kuitenkin luottaneet kaikkivoipaisuuteensa pohtiessaan erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, vaikka maailmankaikkeus tutkitusti pitää kaaoksesta ja jopa pyrkii siihen. Maaperän tai ilmaston stabilitettiä ei voida ennustaa edes sadaksi vuodeksi miten se voidaan tehdä 100 000 vuodeksi. Maapallo on hyvin epävakaa paikka sellaiselle energiamuodolle kuin ydinvoima jo ihan ilman ihmiskuntaakin.

Bromarvilaisen kirjailijan Risto Isomäen kirjat ei tuudita lukijoita aikamme erinomaisuuteen. Hän esittää loogisia skenaarioita siitä, millaiset ennalta arvaamattomat katastrofit voisivat kohdata tuntemaamme maailmaa. Miten esimerkiksi tietotekniikan varassa mikrosiruihin luottava yhteiskunta muuttuisi täysin toimintakyvyttömäksi jos ”joku pahantahtoinen valtio tai terroristi saisi päähänsä käyttää sähkömagneettisen pulssin synnyttäviä aseita teitä vastaan?”(Sarasvatin Hiekkaa) Isomäen dystopiassa Eurooppa hukkuu hyökyaaltoon eikä päähenkilöille jää kuin jalo pyrkimys pelastaa perimätietoa tuleville sulkupolville, ettei samaa onnettomuus enää koskaan kohtaisi ihmiskuntaa.

Ihmiskuntaa on sen historiassa kohdannut useat katastrofit. Geenitutkijat ovat pystyneet laskemaan geeniperimästämme että n. 60 000 vuotta sitten Toba-tulivuoren räjähdys tuhosi melkein koko ihmisrodun. Vain n. 2000 ihmisen uskotaan selvinneen jatkamaan sukuamme. Katastrofit muuttuvat ajan saatossa myyteiksi. Mytologiat ulottuvat 20 000 vuoden taakse. Rituaali on todeksi tehtyä myyttiä. Sillä vahvistetaan myös tiedon välittyminen seuraaville sukupolville.

Ydinjätteen loppusijoitus Olkiluodossa on tarkoitettu olemaan pysyvä ja iankaikkinen. Siksi se on tuleville sukupolville kirous, jota he itse eivät saaneet olla valitsemassa. Heille ei jätetty muuta vaihtoehtoa kuin valita oman sukupolvensa arkistointimetodi. Oman sukupolveni edustajana ehdottaisin että ydinjätteen loppusijoituspaikka julistettaisiin pyhäksi rituaalipaikaksi. Alamme kertoa tarinaa ajastamme ja sen irvokkaasta ilmiöstä jalkojemme alla kallion sisällä. Se muuttuisi myytiksi. Jokainen sukupolvi jälkeemme vihkiytyisi tähän kammottavaan meille tahtomattamme jätettyyn perintöön säännönmukaisesti toistuvia seremonioin ja rituaalisin menoin. Sen avulla yksilö ja yhteisö saisivat apua peruuttamattoman tilanteemme ohittamiseen ja kestämiseen. Ja niin tästä päivästä lähtien vuosituhansien jokaisena vuotena, vahvistettaisiin, niin kuin vahvistetaan auringonnousu, Onkalon sisällön merkitys meille ja kaikille tuleville jälkipolville.

Hanna Kirjavainen

Kirjoittaja on teatteriohjaaja (TeM),
Rospuutto-ryhmän taiteellinen johtaja
kansalaisaktiivi ja kunnanvaltuutettu (VIHR)
Asuu Kontiolahdella Riutan uraanikaivoksen valtausalueen tuntumassa.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggers like this: